Eilinen oli kuitenkin ihana aurinkoinen metsäpäivä. Tuttua polkua tallatessa vastaan asteli tuohtunut täti-ihminen, sangon pohjalla pyöri jokunen puolukka... "Nyt riitti, näin jo kolme käärmettä..." No hyvä kun varoitti, silmälasit takataskuun enkä nähnyt yhtään käärmettä :D
Ihana Susanna-sisko siellä kykkii ja poimii variksenmarjoja. Aurinko paistaa ja elämä on tässä :)
Neitoperhosetkin viihtyvät täällä...
Samoissa puskissa kypsiä marjoja ja kukkia...
Ihan parasta mustikka-aikaa vielä tämäkin; Nyt kun lehdet ovat karisseet, marjat näkyvät kauas, eivätkä enää pääse piiloon rouvien rohmuja :)
Ei mennyt kauan, ämpärit loppuivat kesken, mutta hyvä alku tämäkin. Mustikatkin ovat nyt tosi isoja ja ainakin aukkopaikalla vielä ihan priimakuntoisia. Maku alkaa olla hiukan vetinen eli pakastimeen eivät enää pääse, mutta tuoremarjoina ovat vielä herkullisia jogurtin kanssa.
Tein keitettyä puolukkahilloa nyt kymmenen litran kattilan. Sekaan laitoin yhden 330g hillo-marmeladisokerin.
(Tarkennus vielä; Virallisessa ohjeessa tämä rasia on kahdelle litralle marjoja, sokeripitoisuus valmiissa hillossa 25%. Ei tule kuloonkaan meillä... Sokeriseoksen joukkoon olisin lisännyt vielä hiukan lisää pektiiniä, mutta sitä ei nyt kaapissa ollut. Toisaalta puolukat olivat vielä senverran vaaleita että hyytyivät itsekseenkin. Hillosta tuli ihan sopivan sakeaa.)
Periaatteessa olen hyvin nihkeä kuumentamaan tai keittämään yhtään marjaa, mutta puolukkaa keitän aina pienen erän. Keitetyn puolukkahillon aromi on vaihtelua raakasoseelle.
Sokeri lisätään kylmiin marjoihin, seos lämmitetään hitaasti kiehuvaksi ja annetaan kiehua hiljalleen 5-10 minuuttia. Kuuma hillo välittömästi lasipurkkeihin, helppoa ja nopeaa.
Osan puolukoita laitoin sauvasekoittimella sileäksi. Menee raakahillona ja vispipuuron pohjana.
Puolen litran sosepurkki on sopiva kerta-annos kahden litran vispipuurolle. Nämä heitän pakastimeen, kelit ovat vielä niin lämpimät. Loppusyksyn puolukoita jätän osan soseena ulkovarastoon ja käytän ne ensimmäisenä pois.
Voiko joulupukilta toivoa omaa maakellaria :D
Jääkaappiin.
Huijasin, näin minäkin käärmeitä :) Tämä epeli kömpi kumpparin edestä kannon koloon. Taisi vähän suutahtaa kameran salaman välähdyksestä...
EI HEMMETTI... Sehän tulee päälle... Ei enää ehtinyt tarkennella :)
Minäkin haluan nähdä käärmeitä : )
VastaaPoistaUsko pois, et halua :)
PoistaVaikka tässäkin rinteessä niitä näkee sen joka kerta, niin aina se vilahdus vaan hetkeksi hidastaa suurinta intoa työntää kättä kannonjuureen tai istahtaakaan sille kannolle...
Aina ei viitsi tarkemmin katsoa josko vilahdus oli vaskitsa vai kyy. Tämä oli kyy. Aika pieni, mutta just nämä pienet ovat hankalia. Niitä on niin vaikea huomata risujen seasta.
Hui! En oo koskaan nähnyt käärmettä luonnossa. Puolukoita pitäisikin vähän käydä poimimassa, viime viikolla eivät olleet ihan kypsiä vielä.
VastaaPoistaIhanko totta? Kyllä minä muistelen nähneeni käärmeitä ihan lapsesta asti. Tässä rinteessä puolukat ovat usein kivien ja kantojen ympärillä ja käärmeitä täällä tuntuu olevan. Tytötkin näkivät joka marjareissulla. Mietinkin että pakkaan seuraavalla kerralla mukaan jotkut paksut nahkahanskat. Rohmukäsi on lienee aika turvassa, mutta välillä vähän mietityttää sillä tyhjällä kädellä nostella varpuja maan rajasta :)
PoistaIhailtavan kiihkoton suhtautuminen käärmeisiin. Monilla kun on sellainen päähänpinttymä, että pitää heti tappaa jos käärme vilahtaakin maisemissa.
VastaaPoistaAina se on hyvä että luonto muistuttaa että me ihmiset olemme vain vieraita heidän asuinsijoillaan. Puolittain toivon näkeväni joskus karhunkin, mielellään tietysti sopivan matkan päästä ja autokin saisi olla pienen juoksupyrähdyksen etäisyydellä :D
PoistaIhan kunnioitustaherättävä osaa olla iso musta kyykin. Omalla tavallaan metsän herra sekin.